2. "Lähtö itkua vaille valmis"

 Moi,

Tässä alkaa lähtöpäivä lähestymään hurjaa vauhtia. Perjantaihin on tiistaista enää kolme yötä, hui.

Tuntuu, että on unohtanut hirveästi tehdä kaikkea ja pelottaa, että joku menee mönkään matkalla. Viisumi- ja tulliasiat aiheuttavat vähän päänvaivaa, kun tuollaiset byrokratian ihmeellisyydet on Euroopan ulkopuolella aina oma asiansa. Reissun suurimmat valmistelut on kuitenkin tehty jo viime vuoden puolella, joten tuntuu hälyttävän yksinkertaiselta miettiä nyt lähinnä mukaan otettavia tavaroita. Pakkauslistaa olen rakentanut nyt pari päivää, mutta konkreettisesti laitan tavaroita laukkuihin vasta huomenna. Jännittää lähteä yksin ensimmäistä kertaa reissuun, koska aina ennen on ollut perheenjäseniä tai kaveri, kehen turvautua tarvittaessa. Miten niin mun pitäisi muka itekseni pärjätä? 

Meillä oli viikonloppuna aivan ihanat läksiäiset pienellä porukalla. Vaikka kuinka kielsin kyyneleet illalta jo etukäteen, rikoin myös itse tätä määräystä. Olin pyytänyt vierailta, että mikäli minua haluaa jotenkin muistaa, voi käyttää luovuutta ja tehdä jonkin esityksen vaikka pantomiimista runonlausuntaan. Jyväskylän likat olivat sitten tehneet upean diaesityksen minusta nimellä "The Vilma Show" ja Powerpointin jälkeen kuunneltiin vielä tekoälyllä tehty kappale. Posket oli sen kokonaisuuden jäljiltä naurusta kipeät ja kyynelistä märät. Tämän jälkeen siskoni luki tekemänsä runon meistä ja antoi mukaan viemisiksi kuvan sekä kynän, jolla saan kirjoittaa hänelle vaihdosta kirjeitä tai kortteja. Hänelle jää toinen kynä, joka sopii yhteen omani kanssa. Tässä kohtaa sydämeni suli ja särkyi samaan aikaan. On niin kovin kiitollinen ja onnekas olo siitä, että olen saanut haalittua ympärilleni ihania ihmisiä, jotka oikeasti kannustavat tähän kokemukseen, tietävät tulevansa ikävöimään ja haluavat sen myös osoittaa. 

Vaikka samaan aikaan innostus lähdöstä kasvaa, olen myös viime päivinä ollut koko ajan itkuherkempi. Koko vaihto alkaa konkretisoitumaan, kun joutuu yhä useammalle sanomaan heipat ja "nähdään puolen vuoden päästä". Kuitenkin pitää muistaa, että aika menee salamannopeasti ja kohta voidaan taas todeta yhdessä että "onpa ihana vihdoin nähdä". Sitä odotan jo nyt.

- Vilma

Huugo eli Pölkky
(joka sinnikkäästi yrittää saada huomiotani tässä kirjoittaessa)